Miksi kauhuelokuvia katsotaan?

Tutustuin aika varhaisella iällä YUP:n musiikkiin, ja siinä oli jotain outoa vetovoimaa. Aikaisemmin olin kuunnellut esim. Metallicaa, Anthraxia, Kreatoria, Overkilliä sun muita varhaisia metalliorkestereita, mutta yhteistä niissä oli kuitenkin tietty melodisuus ja 'samat' tutut kaavat.

Tämä uusi tuttavuus kuitenkin viljeli riitasointuja, katkonaisia tahteja, temponvaihdoksia ja vaikka ynnä mitä. Olin hämmentynyt - miksi vähemmän 'miellyttävän' kuuloinen musiikki kuulosti korvaani hyvältä?

Sama suhde minulla on kauhuelokuviin. On epäloogista, että katsomalla (ja ehkä kokemalla) epämiellyttäviä asioita, viihtyy.

Tämä ajatus mielessä tein hieman taustatutkimusta, että mitä viisaammat ovat sanoneet. Psykologiajargonin välistä poimittua:

Kapina

80-luvulla Tipper Gore, muiden kukkahattutätien ja -setien kanssa haastoi Judas Priestin oikeuteen siitä, että he ovat kehottaneet fanejansa tekemään itsemurhan. Esiintyvä artistihan haluaa yleisönsä kuolevan. Heavymusiikki on vaarallista, ja se pitää kieltää, tuumasi Gore (nomen est omen...). Samalla Tipper teki siitä entistä vaarallisempaa ja kiehtovampaa. Nice going.

Katsoin alle kouluikäisenä The Thing-elokuvan, ja ai hurja sitä painajaisten määrää. Motivaationa katsomiseen varmasti oli suurelta osin tieto siitä, ettei sitä saisi katsoa. 'Se on niitä isojen ihmisten elokuvia, ei sitä saa katsoa, herraisä!'

Keskisormen näyttäminen vanhemmille ja muille auktoriteettifiguureille on siis osasyy, mutta se ei selitä miksi elokuvateatterit täyttyvät aina Halloweenin aikoihin aikuisilla ihmisillä, jotka maksavat siitä, että valkokankaalla joku muodollisesti pätevä naisihminen saa fallisesta teräaseesta silimään. Mutta älkäämme yleistäkö.

'Meitsi on kovempi kö teitsi'

Jokainen on käynyt läpi jonkun variaation otsikon mukaisesta keskustelusta. 'Hostel, siinä vasta gorea ja suolistonpätkiä on, toisin ko tuosa sun Conjuringisa'. Kilpaillaan siitä, kuka on kestänyt eniten sisälmyshyytelöä ja sappipirtelöitä.

Väitettä tukee webbisivut joiden ainoa tarkoitus on näyttää onnettomuuksia, mestauksia, kidutuksen tuloksia, ja muuta äärimmäisen miellyttävää perheviihdettä.

Tsykolokistien termi tälle on 'Rite of passage', aikuistumisriitti. Itsensä koettelemista. Mikä toki kuulostaa juhlallisemmalta kuin aikasemmat esimerkit.

Jargonvaroitus! Excitation transfer on teoria joka liittyy riittiperiaatteeseen. Goes about like this:

Extremeurheilu on mukavata, tietäähän sen Seppäsen Iirokin. Excitation transfer onkin ehkä hienostunut versio aikuistumisriitistä. Teorian mukaan äärimmäiset tunteet vahvistavat muitakin tuntemuksia, joten miksei katsoa porukalla Evil Dead. Tuntuu Trivial Pursuitin pelaaminenkin sen jälkeen vähemmän triviaalilta!

On myös kuultu monet kerrat, että lopputekstien aikana koettu jännitys laukeaa ja ansaittu helpotus toimii motivaattorina. Ettei ohjaajat vain piilota krediitteihin piiloviestejä?!

'Haetaan alfaurosta joka on nähnyt Serbian Filmin oksentamatta, kuva ois kiva!'

Snuggle theory-termi tulee vastaan kirjoituksissa ilman poikkeusta. Tutkimusten mukaan kauhuleffat toimivat treffeillä, koska miespuoliset henkilöt nauttivat kauhuleffoista enemmän, jos treffikumppani reagoi pelokkaasti, kun taas naisvastine nauttii enemmän jos setämies ei näytä merkkejä pelosta.

Miksei tarjota olkapäätä minkä taakse piiloutua kun Michael Myers naamioineen ja puukkoineen kävelee päättäväisesti kohti seuraavaa lapsenvahtia selvästikin ilkeät mielessä. 'Kävin salillakin viime kesänä, ehkä tyttö huomaa.'

En epäile, mutta aika marginaalitapaukselta vaikuttaa.

Varoventtiilimeiningit

Jossain päin amerikan ihmemaata tapahtuu yliopiston kampusalueella murha. Elokuvateatterin omistaja on ihmeissään, koska kauhuelokuvien suosio kasvaa - varsinkin sellaisten jossa tuntematon tappaja vainoaa opiskelijatyttöjä (prosentuaalisesti kohtuullisen iso määrä, veikkaan).

Kylmän sodan ja ydinpelotteen aikana hirviöelokuvat nousivat tikettimonstereiksi.

Jo mainittu 'torture porn' nosti kaunista päätään World Trade Center-hyökkäysten jälkimainingeissa.

Epidemiapelot kulminoituvat zombie-elokuvien ja -sarjojen suosioon.

Jotain siis täytyy olla teorian takana. Ihminen käsittelee muuten käsittämättömiä maailman pahuuksia 'asettumalla mahdollisimman lähelle tapahtumia'. Yrittämällä ymmärtää.

Silti, on olemassa lintukotoja, missä pahuus ei ole niin läsnä kuin muualla, ja sielläkin Saw-sarja osataan ulkoa.

Sairas uteliaisuus

En käytä liikenneonnettomuusesimerkkiä tähän kohtaa, en varmasti käytä!

No, kaikki ilmeisesti tietävät jo mistä on kyse. Uteliaisuus on ihmiselle perustarve, joten miksei äkkiä vilkaista minkä näköiseksi silpuksi se auto kuskeineen menee kun törmää rekan kanssa nokatusten. Hö, lipsahti.

Kauhuelokuvien kaava

Mikäli jännärielokuvan haluaa olevan mahdollisimman tehokas, täytyy sen sisältää seuraavat asiat.

1. Jännitys. Ei sinänsä suuri yllätys. 'Kuka tuo on? Mitä se tekee tuolla kirveellä? Hyi minkä näköseksi nuo telttailevat teinit meni ihan parista pätkäsystä! AARGH! Ja vielä huusi että PÖÖ!'

2. Uskottavuus. Mitä enemmän uppoudut elokuvaan, sen vahvemmin ensimmäisen kohdan tunteet vaikuttavat. Relevanssiakin on muutamaa erilaista; universaalia (yleisen tason pelkoja, kuolema, tuntematon, kulttuurisen ja ehkä jopa maailmanpoliittisen tilanteen relevanssi), alaryhmiin liittyvät (teiniryhmät, oman rodun edustajat jne), sekä henkilökohtainen (sankariin samaistuminen jostain syystä tjs) relevanssi.

3. Epäuskottavuus. Elokuvan täytyy olla elokuvaa, turvapaikan pitää olla aito. Joskus tätä korostetaan vaikkapa murhaajan kuivilla onelinereillä tai luovilla leikkauksilla puukonheilautuksesta ketsupin levittämiseen. On myös tutkittu, että pahimmatkin gorefanit pysäyttävät videon jossa näytetään oikeita leikkauksia, eläimen teurastusta tai jopa kidutusta. Ei turvaa, ei viihdettä.

Kolmannen ja toisen kohdan suhde onkin melkoista nuorallatanssimista, jos nykyistä trendiä katsoo. Suosioon ovat nousseet found footage-elokuvat, jossa väitetään että nähtävä materiaali on jonkun oikeasti kuvaamaa dokumentaarista kamaa. Joskus jopa kamera pysyy liimattuna kuvaajan olalla, että 'olisit oikeasti kokija'. Jotkut elokuvat ovat naamioitu dokumenteiksi, ja saatu jopa elokuvan tietoihin merkintä, että pläjäyksen genre on 'dokumentti'. Liukkaita pirulaisia!

Jos asetat tunteellisen sijoituksen esimerkiksi johonkin hahmoon, on hahmon kokemat pelot todellisempia sinulle katsojana. Tilanne voi toki olla käänteinenkin - leffan teiniporukan kusipään saadessa moottorisahalla muotoillut käsivarret, saattaa tuntemukset olla positiiviset. 'Sehän ansaitsi sen!'

Dopamiini, eli yksi pääasiallisesti erittyvistä hormooneista kun kokee äärimmäisiä tunteita, toimii eri ihmisillä eri lailla. On olemassa ihmisiä joilla ei ole aivoissa 'dopamiinijarrua' eli korostaa mahdollisesti entisestään fiiliksiä.

Eikä siinä vielä kaikki; uusien tutkimusten mukaan toistensa vastakohtia olevat tunteet voivat tilanteesta riippuen laukaista toisensa. Antaa sananlaskulle 'Vähemmän on enemmän' aivan uuden näkökulman.

Epilogi

Ihminen on mahtava olento. Gladiaattoritaistelut, julkiset teloitukset, Barnum & Baileyn friikkishowt, halloween, kummitusjunat, -talot, -tarinat... Jännitystä on saatava. Mitään keinoja kaihtamatta.

Itse en vastausta aihetta kahlatessani löytänyt, kysymyksiä ehkä sitäkin enemmän. Jatkan kuitenkin kauhuelokuvien katsomista tietoisena asian ristiriitaisesta luonteesta, kuten ennenkin.

Ehkä tyydyn HP Lovecraftin luonnehdintaan:
“The oldest and strongest emotion of mankind is fear, and the oldest and strongest kind of fear is fear of the unknown."

Kommenttiosaston helmiä:

People are by nature cruel and sadistic- this is human default. I find it incredibly fucked up someone could delight in another’s pain, but many people are like this, secretly. They like to see another fail to rise themselves. It’s all for the ego boost, it’s very animalistic and base.

Kehumme: läpeensä loogista ajattelua. Moitimme: silmien sulkemista todellisuudelta.


That scared ME. I had become desensitized and that made me wonder about all these kids that are as well desensitized!

Totta, tavallaan. Jos nykyajan standardeilla katsoo Manaajan, on se aika lällyä kamaa. Toinen asia on se, että tarviiko 'kaman olla epälällyä'. Kolmas taas se, että sama on pätenyt varmaankin jo jonkin aikaa. Black Christmasin (1974) parissa tärisseille lällyä oli Psycho ja Peeping Tom. Kehitys kehittyy.


Horror movies fall into the comedy range for me.

Tämän ostan heti, ja samaistun. Katsokaapa esimerkiksi Saw kommenttiraidalla - siellä on ohjaaja, tuottaja, näyttelijät jne jotka naureskelevat ansoille, kohtauksille ja hurmemaskeerauksille. Ei kyseessä ole maailman vakavin taiteenlaji. Parasta antia Friday 13th-, ja Elm Street-sarjassa oli huumori.